Nuolniemellä kasvaneilla ja lapsuuden kesät viettäneillä on yhteinen unelma: maisemoida kylän pellot ja reunojen metsälaitumet takaisin kulttuurimaisemaksi. Kesällä 2012 lampaat aloittivat Lehtomaan torpalta ja Kauralammin kyläpellolta. Välissä on paljon pusikoituvia peltoja ja paljon työtä. Etkö tulisi mukaan?




Kinansaari

Juuso Salokoski vietti rospuuttokauden keväällä 2012 Kinansaaressa. Tämä on kasvukertomus lammasfarmariksi.

Ensimmäinen päivä (maanantai 26.3.2012)
Ensi töikseni läksin kävelylle saaren pohjoispäähän. Sinne oli puolisentoista kilometriä saaren keskiosaa halkovaa tietä pitkin, moottorikelkan jälkeä seuraten. Matkan varrella oli yksi talo ja saaren pohjoispäässä toinen, molemmat nykyisin vain kesäkäytössä. Ilma oli lämmin niin että jo ennen saaren pohjoispäätä paita kastui ja suu kuivui. Lumessa oli jokunen tuore jäniksen jälki, muutamat niistä hellyttävän pieniä. Yhdet ilveksen jäljet oli myös, tai niiksi minä niitä arvelin. Tuoreita hirvenjälkiä ei ollut, vain jokunen uuden lumen alle hautautunut vanhempi.
En palannut saaren pohjoispäästä takaisin samaa tietä, vaan jatkoin matkaa moottorikelkan jälkeä pitkin saaren länsirannalle ja sitä kautta takaisin. Kaksi korppia kävi tervehtimässä, seurasivat minua aikansa ja lensivät sitten pois. Jossakin kuusikon reunassa lumi oli jo vähissä, puiden tyvissä oli sulaneita paikkoja, joissa kanervat ja mustikanvarvut olivat näkyvissä ja lumi sohjoista. Viimeinen kilometri meni jo aikaisempia verkkaisemmin, kun en tänä talvena ole liiemmälti ulkona ollut. Lopulta tulin toiselle tielle ja sitä kautta takaisin. Hain purkin olutta, tein kaksi voileipää, istuin kuistille ja ajattelin, että tässä sitä nyt ollaan.
Muita ääniä ei kuulunut kuin puiden humina, katolta valuvan veden lotina, variksen raakunta, harakan räkätys ja joskus harvakseltaan navetasta lampaiden määintä.
Kävin syöttämässä lampaat, siistin vähän paikkoja, tulin takaisin sisään ja kävin pitkäkseni. Nukuin ehkä tunnin, heräsin, keitin kupin kahvia, katsoin televisiosta uutiset ja kirjoitin tämän. Kissa pyrki sisään ja ryhtyi tekemään tuttavuutta, tuli ensin viereen silitettäväksi, pyrki sitten syliin ja ryhtyi pureskelemaan kynääni niin että enempi kirjoittaminen jäi siihen.

Toinen päivä (tiistai 27.3.2012)
Lampaat pitivät aika metelin, kun menin aamulla ruokkimaan niitä, mutta rauhoittuivat sitten, kun saivat eteensä jauho- ja kauravellinsä ja tuorerehua. Vaihdoin niille vesiä, lisäsin kuivikkeita, ja siinä se sitten olikin. Kanoilta otin neljä munaa, mutta jätin yhden pesämunaksi. Alanavetan kanat eivät olleet munineet yhtään munaa. Niitten kanssa päätin kokeilla Keijon neuvomaa keinoa ja vein niille nokareen voita. Koetin sitä kerran omille kesäkanoilleni ja se tepsi. Katsotaan, tepsiikö täällä. Muutama kani sai puolikkaan porkkanaa, mutta muutoin niiden kanssa ei tarvinnut tehdä mitään, kun niillä oli vettä ja syötävää ennestäänkin. Koko tähän hommaan meni vähän yli tunti.
Sitten olinkin jouten. Otin kuistilta tuuran ja läksin itärannalle arvellen, että kai minä rantasaunalta jonkun pilkin löydän, mutta en löytänyt niin että kalastaminen jäi tältä päivältä. Rannalta tähyilin järven selän yli vastarannan rakennuksia, jotka täältä käsin näyttäytyivät kuin suurempanakin sivilisaationa, mutta yhtään ihmistä en nähnyt, en järven jäällä enkä vastarannalla. Otin rannalta sukseni, jotka olin sinne tullessani jättänyt ja kannoin ne tänne talolle siltä varalta, että joku aamu olisi yöpakkasten jäljiltä kantohanget ja hyvät hiihtokelit. Suksethan minä olin ottanut mukaani lähinnä vain sitä varten, että pääsisin täältä järven jään yli pois vähän nopeammin, kenties turvallisemminkin kuin jalan.
Mennyt aika on läsnä saaren nimistössä. Viinapäänniemikertonee jostakin saaren menneestä kuuluisuudesta, jonka elintavat ovat jääneet ihmisten mieliin. Punavalkama on muistuma vuoden 1918 tapahtumista. Likovalkamakertoo ajasta ennen kuin maassa oli tekstiiliteollisuutta, ja kaikki kudonnaiset tehtiin itse omista tarpeista, lampaanvilloista ja pellavasta, jonka kuituja on tässä lahdelmassa lioteltu.
Saaren poikki kulkevan tien varressa talosta etelään päin kuljettaessa on neljän talon rykelmä, mutta varsinaisia maataloja ne eivät ole olleet, vaikka vanhaa asutusta ovatkin, olkoonkin, että ovat nykyään kaikki kesämökkeinä. Peltoja ei niiden ympärillä ole, tai jos joku perunamaan tapainen on ollutkin, niin sekin on sittemmin metsittynyt. On vaikea kuvitella, minkä elinkeinon varassa näissä torpissa on elelty, mutta elelty on. Joku kertoi minulle, että joskus 1700-luvulla koko tämän saaren väestö kuoli katovuotenanälkään, mitä en ihan heti jaksa uskoa todeksi. Vaikka kato olisi viljan vienytkin, ei kala katovuotena järvestä katoa ja kai sitä nyt yhden talven yli pelkällä kalallakin jotenkin elää. Järvestä saa nykyään ahventa, särkiä, haukia, muikkuja, kuhaa, lahnaa, matikoita, siikaa, taimenia ja järvilohta, ja tiettävästi on saatu aina ennenkin, joskus paremmin, joskus huonommin. Talvikalastus oli tietysti vanhoina aikoina hankalampaa kuin nykyisin, kun ei ollut tuuria, mutta saa sen avannon tehtyä kirveelläkin, ja kalaverkkoja osattiin kutoa itse. Sitä paitsi asutus tällä saarella on vähintään yhtä vanhaa kuin näillä kulmilla muuallakin, ellei sitten vielä vanhempaa. Vuonna 1571 Ruotsissa kerättiin hopeavero, jonka sai maksaakseen jokainen, jolla jotakin varallisuutta oli. Tältä saarelta määrättiin kolme taloa maksamaan hopeaveroa, niin että ainakin kolme taloa tällä saarella oli jo tuohon aikaan. Veron määrä laskettiin talon varallisuuden mukaan, jota varten veroluetteloon kirjattiin talon peltoala, niittymaat, ja hevosten ja karjan luku. Hevonen oli paljon arvokkaampi kuin lehmä, joka oli paljon arvokkaampi kuin lammas tai vuohi. Kahdella talolla oli yksi hevonen, yhdellä ei ollut hevosta ollenkaan. Lehmiä ja lampaita oli kullakin muutamia, jollakin vielä jokunen vuohikin. Hevosten verotusarvo vaihteli niin että hyvä hevonen oli yhtä arvokas kuin kolme huonoa. Niin että jos tällä saarella on asuttu 1500-luvulta alkaen ellei kauemminkin, niin ei kai se nyt yhtenä 1700-luvun katovuotena ole voinut kokonaan loppua, kun pahimmat katovuodet Suomessa osuivat 1500-luvun loppuun ja 1600-luvun alkuun. Tämän enempää minä en tästä asiasta tiedä.
Tämän neljän talon rykelmän jälkeen tie jakaantuu kahtaalle. Kun etelään päin johtavaa tietä ei oltu pitkiin aikoihin aurattu, valitsin sen toisen tien, joka vei Saarenpään talolle, joka on saaren neljästä kantatalosta eteläisin. Sielläkään ei asu vakinaisesti enää ketään, ja talon entiset pellot ovat koivikoita, mutta talon pihassa on vuonna 1821 rakennettu kaksikerroksinen luhtiaitta, joka on näkemisen arvoinen.

Neljäs päivä (torstai 30.3.2012)
Toissailtana alkoi yhtäkkiä vatsassa vääntää ja kääntää, otsalle kohosi kylmä hiki ja voimat katosivat kokonaan. Eilispäivän loikoilin pääosan ajasta sängyssä, mitä nyt välillä kävin syöttämässä lampaat ja vähän pesin lampaiden juottoastioita, enkä käynyt missään. Lihaksia särki ja voimat olivat kokonaan poissa. Nyt on olo jo parempi. Voimat palautuvat pikkuhiljaa, ja lihassärky on hellittänyt, mutta vatsassa kurisee ja kääntää vieläkin. Eilen en kirjoittanut mitään ja ajatukset kulkivat kurjia latuja - välillä jo pelkäsin, että sairastutan vielä lampaatkin, mutta nyt alkaa tuntua taas siltä, että eiköhän se tästä. Heittelin lampaille vähän sahanpuruja kuivikkeiksi ja kahteen karsinaan uusia olkia. Alanavetan kanat eivät muni vieläkään. Nyt menen viemään lampaille vielä heiniä ja vaihdan vesiä ja sitten lähden hiihtelemään mantereelle. Isäntäväki tulee huomenna. Ensi keskiviikkona tulen uudestaan ja sitten olenkin täällä koko huhtikuun.

Viides päivä (4.4.2012)
Olin välillä viikon päivät mantereella hoitamassa asioitani, mutta tänään tulin takaisin ja nyt pitemmäksi aikaa. Talonväki antoi minulle pikaiset ohjeensa ja lähti sitten matkalleen, ja minä jäin saaren haltijaksi.
Viikon aikana ei kevät ollut edistynyt yhtään, päinvastoin. Lunta tuprutti väliin sakeastikin ja kun öisin oli ollut koviakin pakkasia, järven jää oli vahvistunut ja kesti hyvin autonkin ajaa. Järjestelin tavarani, luin vähän, kävin syöttämässä lampaat ja läksin sitten kävelylle saaren eteläpäähän, kun iltapäivällä taas jo aurinkokin näyttäytyi.
Moottorikelkan jäljessä lumi oli kovaa ja kantoi hyvin jalkamiehenkin. Saaren eteläpäässä olevan pikkusaaren kupeessa jäällä oli yksinäinen pilkkimies. Arvelin, että se on Teljamo, jolla on Pyssysaaressa mökki, ja ajattelin, että käyn tervehtimässä, mutta sitten tulin toisiin aatoksiin ja tuumin, että se on siellä nauttimassa hiljaisuudesta ja luonnon rikkumattomasta rauhasta, enkä mennyt, kenties senkin takia, että matkaa olisi ollut hyvinkin puoli kilometriä, joka on umpihankeen tarvottuna jo jonkinmoinen matka.
Kävellessä matka taittuu ja ajatus etenee vähintään yhtä vikkelään kuin kävelijäkin, ja tämä liikkumisen ja ajattelun yhteys on suomenkieleen syvään juurtunut niin että ajattelu on suomeksi ihan kirjaimellisesti – ajattelua. Siihen sisältyy ajattelun vapaus jo itsestään sillä suomalaisen ajattelu on yhtä vapaata kuin määränpäänsä tietävän hevosen ravi reen eteen valjastettuna. Siinä ei ohjaksia tarvita, sen kuin ajattelee.
Ajattelun toinen muoto on tuumailu, jota yleensä harrastetaan istualtaan, kenties piippu suussa ja katse johonkin tähdättynä. Tuumailu voisi viitata rakentamiseen ja tuuman mittaan niin kuin esimerkiksi rakennuksen nurkkaa suunniteltaessa: tuuman verran vielä tuonne päin, ja tulee hyvä. Luultavimmin kyseessä on kuitenkin laina venäjän tai latvian kielestä, joissa ajattelua tarkoittava sana on dumat (latviaksi domat, joka lausutaan duomat).
Ajattelun kolmas muoto on mietiskely, jonka ymmärrän enemmän sisäänpäin kääntyneeksi omien tuntemusten tunnusteluksi, joka usein suomalaisessa saa synkkiäkin sävyjä. Mietiskelyyn voi vaipua, tuumailuun on ryhdyttävä, ajatteleminen syntyy itsestään. Eräänlaisia perusmielialoja ovat innostus ja masennus. Usein ne liittyvät toisiinsa esimerkiksi siten, että liiallisesta innostumisesta seuraa helposti masennus, joka on sen seurausta, että on ottanut itselleen liian ison urakan, jota ei jaksa viedä loppuun. Jos se on fyysinen ja hetkellinen, se voi olla pelkkä väsähtäminen, mutta jos urakka on itse elämä, jonka eteen on kasautunut tai jonka eteen on kasannut liian suuria haasteita, niin masennusta voi olla vaikea välttää. Paras tapa välttää masennusta tai päästä siitä eroon on pilkkoa edessään olevat tehtävät tai itselleen ottamansa haasteet pienemmiksi ja sellaisiksi, että niistä selviää: keitänpä kahvit, halonpa muutaman puun, kävelen korttelin ympäri, ja tyytyä vähempään. Sitten kun on näistä selvinnyt, voi taas ryhtyä johonkin isompaan.
Lämmin tuli tälläkin kävelyretkellä, pikkupakkasestahuolimatta. Tuuli on tyyntynyt, joten hiljaisuus on käsin kosketeltavaa. Aurinko ei ole vielä laskenut, mutta kuu on noussut taivaalle. Se on miltei täysi.

Kuudes päivä (5.4.2012)
Iltayöstä ihailin tähtitaivasta, joka oli kirkas ja pilvetön. Tuhansia vuosia ihmiset ovat tähtiä ihmetelleet, tutkineet niitä ja niiden liikkeitä ja kehitelleet niistä teorioita. Joka yö tähdet ovat vähän eri paikassa kuin edellisenä yönä, paitsi Pohjantähti joka on liikkumatta suoraan pohjoisessa – tai ainakin melkein. Tähtien keskinäiset asemat ovat kuitenkin käsittämättömän muuttumattomia niin, että esimerkiksi Pohjantähden löytää aina Otavan kahden uloimman tähden kautta piirretyn suoran päästä, ja monet muut tähdet samalla tavoin Otavan avulla. Mitään hyötyä näistä tiedoista ei tavalliselle ihmiselle ole paitsi se, että Pohjantähden avulla voi suunnistaa. Sen olen aina tiennyt, että entisten aikojen merenkulkijat suunnistivat Pohjantähden avulla, mutta jotenkin tämä tieto jäi merkityksettömäksi kompassiin tottuneelle. Näin oli aina siihen saakka, kunnes kerran luin yhden kirjan, jonka kirjoittaja oli porvoolaisen kalastajan kanssa uloimpien saarten tai luotojen luona kaukana avomerellä suunnilleen siellä, missä nykyisin on Nesteen Porvoon jalostamolle tuleva syväväylä. Tunsin paikat, kun olen siellä itsekin kalastajaveneelläni kulkenut. Yö ehti jo laskea ennenkuin kalastajat saivat verkkonsa ylös ja silakat verkoista. Kalastaja kävi veneen pohjalle nukkumaan ja sanoi kertojalle, että aja sinä vene kotia kohti. Kertoja, joka oli vielä nuori poika, ihmetteli, että miten hän pimeässä osaa kotiin ajaa karikkoisilla vesillä, johon kalastaja, että pidä Pohjantähti vasemman silmäkulmasi yläpuolella, niin tulet suoraan omaan laituriimme, niin kuin sitten kävikin.
Yöllä talon kissa tuli nukkumaan peitolle jalkojeni päälle. Minä vähän tuohtuneena ajattelin, että näinkö se kuvittelee, että minä nukun koko yön samassa asennossa, mutta ymmärsin sitten, ettei kissa koskaan niin sikeästi nuku, ettei se ehdi hypätä alta pois, jos minä käännän kylkeäni. Aamulla se nuoli kämmenselkääni ja hyrisi. Minä olin imarreltu tällaisesta hellyttävästä luottamuksen osoituksesta, vaikka saattoi se olla sitäkin, että sillä oli suolan puute. Kun se naukaisi, laskin sen pihalle ja oitis se paineli asemapaikalleen navetalle.
Kirpeän pakkasaamun ainoat äänet olivat tiaisten konsertti ja palokärjen rummutus. Seitsemän jälkeen aurinko oli jo korkealla ja minun laskelmieni mukaan jokseenkin tarkkaan idässä. Periaatteessa sen pitäisi olla suoraan idässä aamukuudelta, mutta kun on kesäaika, niin seitsemältä, ja kun emme ole Pietarissa, jonka aurinkoaikaa me Suomessa noudatamme, niin tähän on Kouvolan korkeudella lisättävä neljän leveysasteen verran minuutteja eli kuusitoista niin että idässä aurinko on kesäaikaan siis kello 7,16.
Lampaat taas kerran ruokittuani lähdin jäälle hiihtämään. Sen voi vielä hyvin tehdä, kun kerran jää vielä kantaa autonkin. Hiihdin saaren eteläkärkeen ja poikkesin matkalla naapurisaareen, jossa on hautausmaa, joka on ollut siellä ainakin niin kauan kuin näillä seuduilla on ollut vakinaista asutusta, ellei kauemminkin. Saari on harjumuodostelmaa, joka tässä kohdin nousee järven pinnan yläpuolelle– hiekkamaata, johon on ollut hautoja helppo kaivaa jo sellaisinakin aikoina, jolloin ei ollut kuin puulapioita, ja jossa ruumiit ovat saaneet levätä rauhassa susilta ja muilta metsän pedoilta, jotka harvemmin ovat tällaiseen saareen eksyneet. En usko ollenkaan, että vanhempina aikoina ruumiita lauta-arkkuihin laitettiin – kunhan kuopattiin, joko omissa vaatteissaan tai käärinliinoissa, joita niitäkään tuskin hukattavaksi asti oli.
Enemmän kuin puolet saaren vainajista on näitä samoja Saarenpäitä, Huoviloita, Pulsia ja Roittoja kuin ovat olleet tämän saaren asukkaatkin. Sitten on kotivävyiksi saareen alun perin tulleita kuten Kongat, Lyytikäiset, Nikolat, Nikit ja Okat. Samoja nimiä on parisenkymmentä hautausmaan sankarihaudassakin – saaren ja mantereen puolen talojen nuorena sodassa kaatuneita poikia.
Keskellä Vuohijärven selkää tulee henkeä salpaava tunne kun näkee jään kattamia ulapoita joka suuntaan, eikä millään rannalla yhtä ainoata rakennusta, vaikka hyvin tietää, että kesämökkejä rannoilla on satoja. Van eivätpähän näy järven selälle. Etelämpänä häämöttää Marjosaari, josta Kymin Oy joskus heti sotien jälkeen ellei peräti jo ennen niitä myi tai vuokrasi työntekijöilleen postimerkin kokoisia huvilatontteja, ja jonne sitten kohosi kymmeniä mökkejä vieri viereen. Tältä etäisyydeltä ei järven selältä näe niistäkään yhtä ainoata.
Paluumatkalla poikkesin vielä Pyssysaaressa, mutta ei ollut Teljamo paikan päällä niin, että haamuja olin nähnyt, kun olin edellisenä päivänä kuvitellut, että Pekkahan se siellä on pilkkimässä. Hiihtäessäni olin jo valmistellut everstille tervehdykseni: Kinansaaren hiihtopartio ilmoittautuu, vahvuus yksi puolikuollut ja kahvin tarpeessa, mutta käyttämättä tämä hyvin suunniteltu tervehdys jäi. Niin oli hiihdettävä yhtä kyytiä kotiin kahvin keittoon.

Seitsemäs päivä (pitkäperjantai 6.4.2012)
Nämä kolme Kinansaaren isäntää vuoden 1571 hopeaveroluettelossa olivat Oleff Kinan, Hans Kinan ja Kauppi Kinan. Kinan ei ole sukunimi, jollaisia nähtävästi tähän aikaan ei näillä seuduilla ollutkaan, vaan todistaa vain asuinpaikasta. Myöskään Kauppi ei ollut sukunimi, tai ainakaan sen nimisiä ei näillä seuduin ainakaan myöhemmin ole todettu olleen, vaan kenties kertoo henkilön toimenkuvasta. Myöhemmin saarella tiedetään olleen keskikievarin, joten joku sen tapainen oli kenties jo 1500-luvun lopussa, ja sen pitäjää kutsuttiin Kaupiksi – näin ainakin arvelen. Ruotsinkielisiä isännät eivät myöskään olleet, vaikka heidän nimistään voisi näin päätellä, mutta veroluettelon laatija sen sijaan mitä ilmeisemmin oli ja väänsi nimet omalle kielelleen tai valtakunnan kielelle, joka oli ruotsi. Oleff lienee siten ollut Olavi ja Hans Hannu. Veroluettelon laati Lappeen kihlakuntaan kuuluvan Taipaleen hallintopitäjän pohjoisten osien verovouti Jos Hanszon (kenties Joose Hannunpoika), jonka veropiiriin kuuluivat Kinansaaren ohella Hevosojan ja Tuohikotin kylät sekä nykyisin Mäntyharjun pitäjään kuuluvat Jäniskylä, Partsinmaa ja Kyttälä.
Asukkaita Kinansaaren kylässä saattoi olla muitakin, sillä veroluetteloon kirjattiin vain ne isännät, joilla oli verotettavaa irtainta omaisuutta. Irtainta omaisuutta olivat käteinen raha ja kotieläimet. Olavilla oli hyvä hevonen, kolme lehmää, neljä lammasta yksi vuohi ja kaksi sikaa. Hannulla oli yksi lehmä, kaksi lammasta, mutta ei hevosta eikä sikoja eikä vuohia. Kaupilla oli hevonen ja neljä lammasta, mutta ei lehmiä eikä sikoja.
Olavi oli siten Kinansaaren isännistä varakkain, mutta rikkaaksi häntä on paha mainita, eivätkä häntä varakkaampia olleet nämä Taipaleen hallintopitäjän pohjoisosien muutkaan isännät, yhtä lukuun ottamatta, joka oli verovouti Jos Hanszon itse. Väki oli näillä seuduin toisin sanoen köyhää ja hädin tuskin tuli omillaan toimeen, paitsi verovouti Hanszon, joka oli tähän tehtävään valittu kenties sen takia, että hän oli seutukunnan varakkain ellei sitten ollut niin, että veronkerääjä sai tai otti omakseen keräämistään veroista osansa ja rikastui tällä tavoin.
Hevonen näyttää olleen jokseenkin välttämätön, vaikkei edes yhtä sellaista kaikilla taloilla ollutkaan. Yksi lehmä piti talon maidossa, lampaista saatiin paitsi lihaa, ennen kaikkea villoja ja nahka vaatteiden ja turkiksien valmistamista varten. Vähän kummastuttaa se, ettei sikoja ollut sen enempää kuin oli. Eläimiä pidettiin siis kotitarpeiksi – myytäväksi niiden tuotteista tuskin riitti mitään. Kun ei puulla noihin aikoihin juuri arvoa ollut, jää miettimään, mistä näiden seutujen asukkaat rahavaransa hankkivat, sillä vaikkei rahaa kenties paljon tarvittukaan, verojen maksuun, suolan ostoon ja kirkon kymmenyksiin sentään tarvittiin. Ei tule mieleen kuin kolme vaihtoehtoa: terva, villieläinten turkikset ja kuivatut kalat, mutta näistä minulla ole mitään tietoja.
Isojako tehtiin Kinansaaren maakirjakylässä, johon siis tämän saaren ohella kuului huomattavia maa-alueita mantereen puolella, 1830-luvulla. Tässä vaiheessa – tai itse asiassa jo paljon sitä ennen –sukunimet olivat näillä seuduin vakiintuneet. Kinansaaren maakirjakylää hallitsi viisi sukua: Saarenpäät, Pulsat, Roitot, Huovilat ja Lamposet. Näiden sukujen kantatiloista ainakin neljä oli täällä saaressa. Saarenpään talo oli saaren eteläpäässä, ja siitä tämän suvun nimikin, mutta sen isossajaossa erotetut maat ulottuivat kauas mantereelle aina nykyiselle Repoveden luonnonsuojelualueelle asti. Jo isossajaossa talo tuli jaetuksi kolmeen osaan, joista kaksi taloa oli saaressa ja yksi mantereen puolella eli Lapinniemen talo Hillosensalmella. Kantatila kaksi oli Pulsan, jonka maat ulottuivat Kinansaaren keskikylästä kauas Repoveden taakse Kuisman sydänmaalle. Kantatila kolme oli Roiton, joka isossajaossa sai kaikki maansa mantereen puolelta, jonne Roitot viimeistään tässä vaiheessa muuttivat, vaikka hekin alunperin olivat saaresta kotoisin. Heidän osalleen tulivat miltei kaikki maat Voikosken länsirannalta ja Kouvolan kaupungin nykyisin pohjoisimman kylän eli Nuolniemen kylän länsiosat. Huovilan kantatila oli Kinansaaren pohjoispäässä ja sen maat levittäytyivät nekin kauas itään yli Vuohijärven sinne, missä nykyisin sijaitsee Orilammen lomakeskus ja Kauppilan kylä. Kantatiloista viides eli Lamposen on alkuperältään mysteeri. Sen maat tulivat isossajaossa kauas Nuolniemen kylän itäosiin, ja niihin kuuluivat Siikasen, Pienen ja Ison Varpasen järvien länsirannat. Joidenkin muistitietojen mukaan Lamposetkin ovat alun perin Kinansaaren saaresta, mutta mitään kirjallisia todisteita tästä ei ole. Kukin näistä viidestä maakirjatalosta oli yhden manttaalin eli miehenmitan kokoinen, mutta nykyisen mittapuun mukaan suuri –pitkälti toista tuhatta ellei peräti kaksi tuhatta hehtaaria. Maa oli kuitenkin karua, kallioista ja soista metsämaata, jolla ei suurempaa arvoa ollut. Peltoja oli vähän, ja vain niillä katsottiin olevan arvoa. Tämä ilmenee siitäkin, että kun kylän maat isossa jaossa jaettiin talojen kesken, pelloista piirrettiin tarkat karttakuvat ja ne jaettiin tarkoin säännöin, kun taas metsämaiden jako vedettiin suorin vedoin, poikki kankaiden. Näin esimerkiksi Nuolniemellä, joka oli hyvinkin viidentoista kilometrin päässä saaresta, kylän laidalla olleista suopelloista lohkaistiin osansa saarenkin taloille, sillä itse saaressa oli peltoalaa vähän. Tänä päivänä sitä ei ole yhdeksää hehtaaria, eikä parhaimmillaankaan liene ollut kahtakymmentä tai ainakaan kolmeakymmentä enempää. Jos siis koko tämän maakirjakylän alueella oli pelto- tai niittymaata viisikymmentä tai korkeintaan seitsemänkymmentä hehtaaria, ja kun monet maakirjataloista tuli samalla isossajaossa jaetuksi kahteen ellei kolmeenkin osaan, ei peltoja näille parillekymmenelle talolle ja niiden torppareille ja mäkitupalaisille riittänyt kuin muutama hehtaari taloa kohti. Niiden varassa oli siten elettävä, eikä tuhansien hehtaarien metsämaat vielä tähän aikaan vaurautta lisänneet. 
Kun ei metsällä arvoa ollut, laajoja alueita metsistä kaskettiin niin, että ruista voitiin kylvää sielläkin, missä peltoja oli vähän. 1770-luvulla haminalaiset kauppiaat rakensivat Voikoskeen sahan, mutta sille kelpasi vain järeä puu, eikä siitäkään suuria maksettu. Paremmin pääsivät talolliset ansaitsemaan rahtitöissä. Jo näihin aikoihin vietiin näiltä seuduilta mastopuita rannikon kaupunkeihin. Yksi matka tehtiin Ruotsin puolelle Loviisaan kolmella hevosella, joista kukin veti kolmea mastopuuta. Matka kesti kolme päivää suuntaansa, arvatenkin valtaosin jäätyneitä järvien selkiä pitkin. Oksaisemmat ja käyremmät puut kenties kelottiin, jotta ne tervaantuisivat, hakattiin pilkkeiksi, jotka sitten ladottiin tervahautaan, joista on jäänteitä näillä seuduilla useissa paikoin. Tervaa paitsi kenties myytiin tarvittiin omassakin taloudessa, ennen kaikkea veneisiin, joita oli paljon. Tuskin oli sellaista taloa, jossa ei talvi-iltoina venettä väsätty, tuvan lattialla, tietty.
Kaikki tämä muuttui kun metsäteollisuus kehittyi, uitto-olot järjestettiin ja Savon rata rakennettiin. Puulle tuli arvoa. Ensiksi sen tietenkin oivalsi metsäteollisuus itse, joka jo ennen kuin ryhtyi ostamaan talollisilta puuta, osti niiltä metsiä. Kun eivät talolliset metsiensä arvoa ymmärtäneet, mutta teollisuus ymmärsi, kaupat syntyivät pilkkahintaan, mikä ei tässä tarkoita kantohintaa eli pystyyn myydyn ja kaadettavaksi merkityn puun hintaa, vaan hintaa, joka oli enemmänkin pilkkaa talonpoikaa kohtaan kuin palkkaa puusta. Kahtena vuosikymmenenä vuosisadan vaihteen molemmin puolin Kinansaaren maakirjakylän metsistä suurin piirtein kolmannes siirtyi metsäyhtiöiden omistukseen. Ensin metsiä osti Rudolf Elfving Voikkaan lukuun, sitten Kymin Oy, ja myöhemmin myös Woikoski Oy. Ostajina oli myös yksityisiä välimiehiä, jotka ostivat omiin nimiinsä, mutta myydäkseen myöhemmin metsäyhtiöille. Menetelmät olivat suoraviivaisia ja usein häikäilemättömiäkin. Myyjiä voideltiin konjakkia tarjoamalla, tai ostajille annettiin ensin luottoa, joka sopivalla hetkellä vaadittiin maksuun, ja kun ei velan maksuun sitten yhtäkkiä rahaa löytynyt, otettiin metsät.  
Kinansaaressa meni tällä tavoin yhtiöiden omistukseen Pulsan tilan maista valtaosa, Huovilan tilan maista paljon ja Nuolniemellä Lamposen tilan maista kaksi kolmasosaa ja Roiton tilan maista paljon sieltäkin, vaikkakin suurin osa vasta 1930-luvun pulavuosina. Niin että jos metsän saatua arvoa maanomistus rikastutti talollisia, suuri osa tästä arvonnoususta meni metsäyhtiöille jo ennen kuin se syntyikään. Moni on tästä vihainen vieläkin.
Minä tulin tänne seuraamaan kevään tuloa, jonka seuraaminen kaupungissa tuntui tuskastuttavan hitaalta. Hitaasti se käy täälläkin. Tänään oli aamupäivä pilvisen harmaa ja puoliltapäivin alkoi lumisade, ensin sakeana ryöppynä ja sitten rauhallisempana mutta sen oloisena, ettei se vähään aikaan lopukaan. Ensi vaikutelma oli, että talvi ei ole vielä luopunut vallastaan ja taistelee voitokkaasti kevään voimia vastaan. Uudesta lumesta ei kuitenkaan paljonkaan maahan jäänyt, vaan valtaosa siitä suli miltei heti pois ainakin niiltä paikoin, missä maa oli ennestään näkyvissä. Eilisellä hiihtoretkellä saatoin todeta myös sen, että kevään tekijöitä ovat auringon ja lämmön ohella tuuli, sillä saaren selänpuoleisilla rannoilla, joissa tuulee miltei aina, rannan kivikot olivat miltei kauttaaltaan jo paljaat. Jos seuraavat viikot ovat lämpimiä ja pilvisiä, lumi sulaa vedeksi ja purot solisevat, mutta jos päivät ovat tuulisia ja aurinkoisia, lumi haihtuu taivaan tuuliin eli sinne mistä se on tullutkin. Veikkaan, että viikon päivät mennään vielä samaan tapaan edestakaisin sahaamalla kuin tähänkin asti, mutta sitten kevät saa voiton ja lähtee etenemään nopeasti. Vappuun ei ole enää kuin runsaat kolme viikkoa ja silloin ovat järven selät auki ja lumet valtaosin sulaneet niin, että äkkiä se kevät sittenkin tulee kun on tullakseen. Tämän tietää vanhasta muistista, mutta sekin tiedetään, että odottavan aika on pitkä.

Kahdeksas päivä (lauantai 7.4.2012)
Sain luetuksi loppuun Oliver Radkeyn kirjan Venäjän sosiaalivallankumouksellisen puolueen eli Venäjän maalaisliiton toimista vallankumousvuonna 1917. Sosiaalivallankumouksellisten ohjelman pääkohta oli sosiaalinen vallankumous, joka tarkoitti sitä, että aateliskartanoiden maat tuli jakaa niitä viljeleville eli talonpojille. Niin kuin Venäjän väestöstä valtaosa oli talonpoikia, yhtä lailla Venäjän puolueista ylivoimaisesti suurin vuonna 1917 oli sosiaalivallankumouksellisten puolue. Radkeyn ihmetyksen aihe ja hänen tutkimusten lähtökohta on se, miten bolshevikit saivat lokakuussa 1917 maassa vallan, eivätkä talonpojat ja heidän puoleensa.
Radkey on jännä kaveri. Hän on texasilainen historian professori, muta omassa maassaan vähän niin kuin yksinäinen piru. Hän on lähestulkoon ainoa Venäjän historian tutkija, joka on sinnikkäästi selvitellyt Venäjän maaseudun oloja. Jo 1930-luvulla hän haastatteli miltei kaikki Venäjän ei-bolshevikkijohtajat, jotka tässä vaiheessa olivat kaikki maanpaossa, Kerenskiä myöten. Vuonna 1950 ilmestyi hänen tutkimuksensa Venäjän perustuslakia säätävän kongressin vaaleista marraskuussa 1917, jotka ovat yhä tänä päivänä ainoat vapaat vaalit koko Venäjän monisatavuotisessa historiassa. Niissä sosiaalivallankumoukselliset saivat 48 prosenttia edustajanpaikoista, kun bolshevikit, jotka jo olivat vallankaappauksensa tehneet, saivat vain 24 prosenttia. Kuinka ollakaan Lenin hajotti tämän Venäjän ensimmäisen demokraattisesti valitun parlamentin jo heti sen ensimmäisen istuntopäivän jälkeen tammikuun 6. (19.) päivänä 1918. Sen jälkeen sosiaalivallankumoukselliset menettivät mahdollisuutensa, ja Venäjän talonpojat alistettiin palvelemaan bolshevikkien pyrkimyksiä teollistaa Venäjä.
Tosiasiassa Venäjän sosiaalivallankumoukselliset menettivät mahdollisuutensa jo aikaisemmin. Helmikuun (meidän ajanlaskumme mukaan maaliskuun) vallankumouksessa tsaari syrjäytettiin ja hänen tilalleen maan johtoon tuli Väliaikainen hallitus pääministerinään ruhtinas Lvov. Väliaikainen hallitus se oli sen takia, että jo virkaanastumispäivänään se ilmoitti, että se hallitsee maata väliaikaisesti eli siihen saakka kunnes maahan on valittu perustuslakia säätävä kongressi, joka tulee määrittelemään, millaisen valtiomuodon Venäjä saa. Se oli Venäjän porvarillisten ryhmien hallitus, eikä siinä Venäjän monia vallankumouksellisia puolueita edustanut kuin oikeusministerin vakanssilla istunut sosiaalivalankumouksellisiin lukeutunut Kerenski. Sotilaiden, työläisten ja talonpoikien neuvostojen luottamusta se ei suuremmin nauttinut, ja jo toukokuussa 1917 se joutui eroamaan. Tilalle tuli uusi väliaikainen hallitus nyt Kerenskin johdolla. Siinä sosiaalivallankumouksellisilla oli viisi ministeriä, menshevikeillä eli Venäjän sosialidemokraateilla kolme ja oikeistoa edustaneilla perustuslaillisilla demokraateilla viisi. Sosiaalivallankumoukselliset olivat valtansa kukkuloilla.
Tai ainakin siltä näytti. Tosiasiassa he eivät olleet. Vaikka puolue oli maan suurin, se oli sisäisesti hajanainen. Pahiten sitä hajotti kysymys suhtautumisesta sotaan ja rauhaan. Puolueen vasemmisto ajoi talonpojan asiaa ja maiden jakoa, mutta puolueen oikeisto tyytyi myötäilemään oikeiston ja menshevikkien kannattamaa sodan jatkamisen politiikkaa ja oli valmis lykkäämään sosiaaliset reformit siihen saakka, kunnes sota päättyisi. Kerenskille puolueen sosiaaliset reformiajatukset olivat toissijaisia sen rinnalla, että Venäjän oli turvattava liittoutuneiden tuki sodankäynnissään. Kerenskin ja hänen kannattajiensa kannalta Venäjän vallankumouksen suurin uhka oli Saksan mahdollinen voitto maailmansodassa, minkä johdosta he katsoivat tärkeämmäksi toimia yhteistyössä Venäjän porvarillisten ryhmittymien kanssa kuin kuunnella omien kannattajiensa ääntä. Talonpoikia taas kiinnosti ainoastaan maakysymys ja sodan lopettaminen. Sotakysymys radikalisoi paitsi talonpojat, myös kaupunkien työläiset, ja tukemalla Kerenskiä sosiaalivallankumoukselliset menettivät otteensa äänestäjistään, jotka ryhtyivät valtaamaan kartanoiden maita omine lupineen. Lokakuussa, kun bolshevi kaappasivat maassa vallan väliaikaiselta hallitukselta, sosiaalivallankumouksellisten puolue oli jo täysin hajalla ja toimintakyvytön. Näin siis Radkey, eikä vastaan ole väittäminen, sillä tältä kannalta ei näitä asioita ole juuri kukaan muu tutkinutkaankit.

Yhdeksäs päivä (pääsiäissunnuntai 8.4.2012)
Kävin täällä saaressa ensimmäisen kerran joskus kolmekymmentä vuotta sitten. Muista tämän kylänraitin, sitä reunustavat vanhanaikaiset puuaidat, aitat ja riihet ja lampaiden kauniiksi kaluamat niittyaukeat. Kaikesta tästä syntyi sellainen vaikutelma kuin aika olisi pysähtynyt, kuin olisi palannut ajassa taaksepäin jonnekin 30-luvulle. Se oli mieleenpainuva kokemus.
Kylänraitti on entisellään, riihet ja aitat vanhoilla paikoillaan. Nykyajasta muistuttaa vain muutama vanha auto, joilla ei ole enää muuta virkaa kuin kuljettaa tavarat kesämökin nurkalta venerantaan ja takaisin. Sellaisia ei ollut 30-luvulla niin että ajattomuuden tunnelma on särkynyt, mutta muutoin on yhtä kaunista kuin ennenkin.
Näiden seutujen kauneus huomattiin jo sata vuotta sitten. Voikkaan tehtaan perustaja Rudolf Elfving halusi rakentaa rakentamansa Kirjokiven kartanon ympäristöön Aulangon tapaisen luonnonpuiston, mutta siitä ei lopulta toteutunut muuta kuin Elfvingin torni, joka on Aulangon vanhan näköalatornin kopio. Hillonsensalmen ensimmäinen kauppias Petteri Halonen hankki höyrylaivan, jolla piti aloittaman lomaristeilyt Repoveden ja Vuohijärven maisemissa. Hanke päättyi konkurssiin. Sotien jälkeen ratavartija Väinö Siikava ryhtyi joutoaikoinaan soutamaan Mäntysaaren hautausmaalla kävijöitä Hillosensalmelta Vuohijärven selän yli ja takaisin. Kun kävijöitä riitti, Väinö ja Irja Siikava hankkivat pian suuremman veneen, sitten vielä suuremman ja aloittivat Valkealan kultareittiristeilyt. Väinö soitti matkan aikana hanuria, Irja keitteli Löppösen luolalla matkailijoille nokipannukahveja. Näistä retkistä tuli suuri menestys.
Orilammelle oli sahanomistaja Lauri Roitto rakentanut komean huvilan, joka sittemmin siirtyi Kouvolan kaupungin omistukseen. Kaupungin retkeilymajana se oli enimmän osan aikaa tyhjillään. 60-luvun alussa Irja ja Väinö Siikava ostivat sen ja saivat sen heräämään eloon. Olin siellä yhtenä juhannuksena joskus 60-luvun lopulla. Väinö soitti hanuria, Irja emännöi, sali oli täysi ja tunnelma kodikas. Alakerrassa oli olutbaari, joka oli niin täysi kuin ikinä sopi olemaan, ja koko sali lauloi. Majoitustilat olivat talon yläkerrassa, baarin yläpuolella. Puolen yön aikaan Irja tuli sanomaan, että nyt pitäisi lopettaa, että yläkerran asukkaat saavat nukkua. Olisi voinut kuvitella, että oluesta juopuneet paikkakunnan lauluveikot olisivat nostaneet rähäkän, mutta ei. Koko salillinen nousi seisomaan, veisasi suvivirren ja lähti pois. Siinä oli tyylitajua molemmin puolin.
Orilammen maine levisi, maaherra Huurtamo käytti siellä Kekkosta kalastamassa Vuohijärven lohia ja taimenia, tupa oli jatkuvasti täynnä ja Siikavat ryhtyivät laajentamaan. Orilammen rantaan tuli karavaanarien leirintäalue, savusauna, mäelle pikkumökkejä ja tenniskenttä, talon alakertaan uima-allas ja yläkertaan baari. Henkilökuntaa oli lisättävä, tunnelmaan tuli matkailuteollinen sävy. Niin kauan kuin Väinö soitti hanuria ja Irja oli ovella ottamassa vieraita vastaan, kodikkuus kuitenkin säilyi, mutta mikään ei ole ikuista. Enää ei ole Väinöä eikä Irjaa. Orilampi on ja toimii, mutta talvisaikaan vain viikonloppuisin, eikä ovella ole vastassa ketään.
Suuren taistelun jälkeen ja metsäyhtiöiden vastustuksesta huolimatta Repoveden alueista tehtiin luonnonpuisto, jota metsähallitus hallinnoi. Kiipeilyn harrastajat löysivät Olhavanvuoren kalliot mielipaikakseen. Kuutinkolon isäntä Outinen ryhtyi vuokraamaan kanootteja ja hankki 12-paikkaisen koskiveneen, joilla pääsee Repoveden, Vuohijärven ja Tihvetjärven joka kolkkaan asumattomien saarten rantoja meloen tai soutaen. Repoveden luonnonpuiston kävijämäärä on nykyisin luokkaa 80,000 henkeä vuodessa. Metsähallituksella on ollut suunnitelmia rakentaa alueen laidalle suuri retkeilyhotelli, mutta hanke ei ole edennyt suunnitelmia pidemmälle. Orilammelle siitä tuskin olisi haittaa, pikemminkin päinvastoin, sillä uusia kävijöitä se toisi Orilammellekin. Matkailu on kuitenkin hankala bisnes, ennen kaikkea sen takia, että matkailusesonki on Suomessa lyhyt. Lapin matkailuyrittäjät sanovat, että matkailubisneksen saa kannattamaan vasta kolmannen konkurssin jälkeen, jolloin pääomakulut eivät enää ole rasitteena. Itse asiassa Lapin matkailu alkoi kannattaa kunnolla vasta sitten kun venäläiset turistit löysivät Lapin. Repoveden luonnonpuistoa ne eivät vielä ole löytäneet, eikä Allegro-junaa vastassa Kouvolan asemalla ole autonvuokrausfirman kojua eikä Irja Siikavan tapaista sydämellistä vieraiden vastaanottajaa. Matkailubisneksen menestyksen perusedellytys on, että vieras saa heti saapuessaan sen vaikutelman, että hän on tervetullut ja tullut kuin kotiinsa. 
Iltapäivällä hiihdin saaren ympäri. Siihen ei kauan mennytkään, kun jäisellä pinnaltaan sentin verran auringon pehmittämällä lumella oli todellinen lentokeli. Laskin saaren rannoilta 35 kesähuvilaa, hieman yli kaksi huvilaa kilometrillä. Kun saaren sisäosissa on kymmenkunta mökkiä näiden lisäksi, voin kuvitella, että juhannusiltana saarella lämpiää likimain puolensataa saunaa, vaikka ympärivuotista asutusta ei ole muita kuin tämä talo, jonka kotimiehenä nyt olen.
Ei tämä mitenkään ainutkertaista ole. Ranskassa ei maaseudun kylissä ole enää postia, kauppaa, pappia, apteekkaria tai maaseudun pieneläjiä ja heidän entiset asumuksensa ovat kesäkäytössä. Ympärivuotista asutusta on vain kylien tuntumassa olevilla viini-, vilja- ja karjatiloilla. Kerran yövyin yhdessä jokilaakson kaupungissa Keski-Ranskan ylängöllä, jossa kesäaikaan on satatuhatta asukasta, mutta talvella kaksi tuhatta. Voin hyvin kuvitella, että jonain päivänä tilanne on samanlainen monin paikoin Suomessakin, vaikkapa Kemijärvellä tai Savonlinnassa, Mäntyharjulla tai Sysmässä, joten tuskin kannattaa tällaisilta paikkakunnilta kerrostaloasuntoon rahojaan sijoittaa. 
Yhden huvilan edustalla juoksenteli koira, toisen rannalla oli kaksi ihmistä, kolmannen kohdalla jäällä tuoreet autonjäljet, muut olivat tyhjillään. Jäällä ei ollut ketään, vaikka eilisen tai aamupäivän aikana sinne oli siunaantunut muutamat suksen- ja moottorikelkan jäljet, niin että aika tavalla omissa oloissani sain hiihdellä. Hiihtolenkin aikana näkökentässäni kävi vähintäänkin seitsemänkymmentä neliökilometriä järven selkiä, eikä siis juuri ketään missään. 
Tuuli, sekin hiljainen, oli tällä kertaa koillisesta, joten selän puoleisella länsirannalla oli vaihteeksi tyyntä, ja kun aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, oli niin lämmintä, että paitasillaankin olisi tarjennut. Tuskin Lapissakaan on näin rauhallista, ainakaan Lapin hiihtokeskuksissa, vaikka sinne kaiketi nykyaikana mennäänkin enemmän tapaamaan toisia kuin nauttimaan luonnon rauhasta. Tämmöistä on Kouvolan kaupungin pohjoisissa osissa pääsiäispyhien aikaan.
Illalla juuri kun olin jo nukkumaan laittautumassa, poikkesivat Malinit kananmunia hakemaan. Se oli hyvä, sillä olin juuri päiväsaikaan ajatellut, että mihin minä näiden talon kanojen tuottamien kananmunien kanssa joudun, jos niitä kertyy joskus kymmenenkin kappaletta päivässä, ja tullut siihen tulokseen, että huomenna on käytävä niitä Orilammen majalle kaupittelemassa, että saavat tarjota vierailleen tuoreita onnellisen kanan munia. Radiosta olin juuri samana iltana kuullut reportaasin kouvolalaisesta kanalasta, ja siitä oppinut, että onnellinen kana on sellainen, jolla on tilaa liikkua ja seuranaan kukko. Selittämättä ohjelmassa jäi, liikkuminenko se kanan onnelliseksi tekee, vai se kukko. Malin, joka pitää Kuusankoskella keilahallia, on Saarenpään sukua, ja heillä on saaren eteläpäässä huvila, ja mikä minun kannaltani tärkeintä, saaren rannassa hydrokopteri, niin että jos kelirikkoaikaan tulee hätätilanne, ei tänne tarvitse helikopteria tilata.

Kymmenes päivä (maanantai, toinen pääsiäispäivä 9.4.2012)
Vielä tästä saaren asutuksesta. Jos oletamme, että vuoden 1571 saaren kolmella isännällä oli keskimäärin neljä aikuiseksi elänyttä lasta, jotka kaikki menivät naimisiin ja saivat neljä lasta hekin, oli saaressa syntyneiden määrä vuoden 1600 tienoilla kolme plus kaksitoista plus 48, tai sitä vähemmän sikäli, että osa heistä meni keskenään naimisiin. Jos oletamme, että puolet heistä meni keskenään naimisiin, ja puolet haki aviosiippansa muualta, seuraavaa sukupolvea oli 36. Osa heistä jäi saareen, osa muutti pois, mutta saarelaisten sukua he olivat yhtä kaikki. Tällaisin oletuksin saarelaisten perillisten määrä kolminkertaistui aina kolmenkymmenen vuoden välein. Vuonna 1700 saarelaisten jälkeläisiä oli siten 900, vuonna 1800 24,000 ja vuonna 1900 jo 73,000. Sen jälkeen ei lapsikulu ole enää ollut entisellään, vaan pienempi. Sekin huomioon ottaen saaren vuoden 1571 kolmen isännän jälkeläisiä voi tänä päivänä hyvinkin olla 100,000.
Saareen heistä ei monikaan jäänyt. 1800-luvun lopulla saaressa oli kahdeksan taloa, 14 torppaa ja muutama vähäväkisempi asumus, ja niissä yhteensä parisensataa ihmistä. 1960-luvun alussa saaressa oli viisi maataloa, niiden torpat ja muutama työmiesten, rautatieläisten ja käsityöläisen mökki, ja niissä ehkä satakunta asukasta, sekä jokunen kesähuvila. Taloista kaksi yhdistettiin, ja kaksi joutui hunningolle ja myymään maansa metsäyhtiöille. Tänään saarella on yksi maatila ja yli 40 kesähuvilaa, joiksi miltei kaikki saaren entiset talot, torpat ja mökit ovat muuttuneet, samalla kun uusia on rakennettu. Vakinaisia asukkaita saarella on kaksi, jos lampaita, kanoja, kaneja, kettuja, jäniksiä, mäyriä, metsoja, teeriä, korppeja, pöllöjä, tikkoja, variksia, harakoita ja tiaisia ei oteta lukuun.
Tietysti tämän saman asian voi laskea toisin päinkin. Takaperin laskien voi tietyin oletuksin tulla siihen lopputulokseen, että tämän päivän suomalaiset voivat laskea esivanhemmikseen joka kolmannen vuonna 1571 Suomessa asuneen, joita ei tuohon aikaan tainnut paljonkaan sataatuhatta enempää olla.

Yhdestoista päivä (tiistaina 10.4.2012
Unohdin eilen illalla keittää vettä lampaiden jauho-ja kauravelliä varten, joten ne jäivät aamulla ilman. Ne nostivat siitä aikamoisen metelin. Puoleen päivään mennessä sain veden keitettyä ja vellin sotkettua, ja lampaat saivat sen, mitä olivat odottaneet. Kaikki olivat tyytyväisiä paitsi yksi. Minä sanoin sille, että jos et heti lopeta määkimistä, saat narun kaulaasi, mutta se ei ymmärtänyt järkipuhetta ja jatkoi surkeaa määkimistään. Kävin syöttämässä kanat ja korjasin niiden munat. Sitten otin narun ja panin sen tämän määkijän kaulaan ja siirsin sen toiseen karsinaan kahden aran pienemmän lampaan kanssa. Vähän aikaa ne tönivät toisiaan, mutta rauhoittuivat sitten. Täytyy iltapäivällä käydä katsomassa, miten niiden yhteiselo alkaa sujua.

Kahdestoista päivä (keskiviikko 11.4.2012)
Hyvin näyttävät pärjäävän yhdessä. Saa nähdä kumpien tyyli vie voiton, näiden kahden arkajalan vai tämän niitä ahneemman määkijän.
Päivästä tuli lämmin vaikka hiukan tuulinen. Iltapäivällä hiihdin Repoveden luonnonpuistoon. Vuohijärven jäällä oli kaksi pilkkimiestä, muita ihmisiä ei näkynyt. Hillosensalmen sulassa ui kaksi joutsenta. Lumi jään päällä oli jo pehmeää, mutta vähissä, joten luisto oli hyvä. Päivän mittaan sekin vähä lumi aukeammilta paikoin suli, jää muuttui sinertävän harmaaksi ja sen päälle syntyi sulavasta lumesta lätäköitä. Siellä täällä tuuli oli ajanut lumen epäpuhtaudet lätäkön reunaan kuin järven rannan sedimentiksi. Vaistonvaraisesti kiertelin lätäköt ja koetin hiihtää kuivemmista paikoista, missä vielä oli lunta, mutta siten huomasin, että suksi luisti sitä paremmin, mitä jäisempi tai vetisempi paikka oli, niin että lopulta hiihtelin lätäköstä lätäkköön, joissa meno oli todellista vesiliirtoa. Tummimmat paikat jäästä vähän pelottivat, vaikka hyvin tiesin, että jäätä on vielä jos ei nyt puolta metriä niin ei paljon vähempääkään. Silti, vielä muutama tällainen lämmin päivä, eikä jäälle ole enää sen jälkeen menemistä.

Kolmastoista päivä (12.4.2012)
Tänään oli lämmintä ja osin aurinkoistakin. Kävin saaren länsirannalla, jossa selän jäällä lainehti suuria lammikoita. Vaikka jää oli paksua ja vahvaa, ei sinne tehnyt enää mieli mennä kävelemään. Niinpä kävelin rantajäätä pitkin kohti saaren eteläkärkeä ja katsastin muutamien rantamökkien pihamaat luottaen siihen, ettei niissä enää ketään ole niin kuin ei ollutkaan. Metsässä luritteli rastas, jonka laulun perusteella arvelin mustarastaaksi.
Sitten ajatukset karkasivat suomen kielen kummallisuuksiin niin kuin nämä objektisäännöt, jotka esimerkiksi suomenruotsalaisille tuottavat suuria vaikeuksia. Huomasin nimittäin, että minullekin. Sanotaan, että tiesin sen rastaaksi tai että luulin sitä rastaaksi, mutta entäs tämä arvella? Sanotaanko että arvelin sitä mustarastaaksi vai että arvelin sen mustarastaaksi. Minusta molemmat ovat oikein, vaikka luultavasti oikea tapa on sanoa, että arvelin sitä mustarastaaksi, sen takia että arveleminen ei ole kertaluontoinen teko vaan jatkuvaa toimintaa, tai ainakin, ettei sen tulos ole varma vaan enemmän tai vähemmän epämääräinen. Sanotaan, että kaadoin puun mutta nojasin puuhun. Kaataminen on lopullista, ja sillä on seurauksia, mutta nojaamisesta ei seuraa mitään. Työnsin puuta, mutta työnsin puun pois tieltä.
Opin senkin, että kelirikko ei ala järvien jäältä, vaan hiekkateiltä. Kylätie on monin paikoin jo sula, routii ja upottaa, vaikka jää on vielä vahvaa ja metsien varjopaikoissa kantohanki.
Sellaisena päivänä, jolloin vain oleskelen sisällä tai käyskentelen pihamaalla ja poikkean jonkun kerran navettaan, tulee sellainen tunne, etten ole sinä päivänä tehnyt mitään. Sen sijaan, jos teen jonkun kävely- tai hiihtoretken, olen tyytyväinen aikaansaamisiini. Huomiseksi on luvassa pilvinen päivä, kenties sadettakin, joten siitä tulee luultavasti päivä, jolloin en saa aikaiseksi mitään. Pihamaalla käveli västäräkki omalla lystikkäällä tavallaan.

Neljästoista päivä (13.4.2012)
Kevään odotus on yhtä odotusta. Odotan muuttolintuja, odotan milloin lumi sulaa ja jäät lähtevät. Odotan milloin routa sulaa sen verran, että rautakanki uppoaa maahan ja pääsen korjaamaan tai lyömään uusia aidantolppia. Odotan milloin voin laskea lampaat ulos laitumelle. Odotan hauen kutua. Odotan, milloin ruoka loppuu tai missä järjestyksessä.
Tänään tulivat muuttolinnut: rastaat, peipot ja kurki. Mustarastaan kuulin jo eilen, nyt erilaisia rastaita on jo joka puolella. Peipot valtaavat reviirejään ja saaren pohjoispäästä kuului kurjen huuto. Välittömästi teki mieli mennä katsomaan, missä se kuvittelee olevan hyvän pesimäpaikan – vai liekö vain ohikulkumatkalla. Kurjet ovat kylläkin levinneet pesimään myös näin etelässä ja ovat omaksuneet uusia selviytymistapoja. Nuolniemen kylässä vähän täältä pohjoiseen ne ovat pesineet aivan kylän laidalla jo useamman vuoden ja elääkseen syövät perunoita suoraan perunamaasta. Joskus etelän mailla ollessani saatoin todeta, että kurjet eivät elele välillä Lapin soilla ja välillä Afrikassa, vaan valtaosan vuotta ovat muuttomatkalla. Bosniassa äkkäsin niitä marraskuulla tuhansien lintujen parvina lentämässä kohti etelää ja Baltian maissa saatoin todeta, että ne etenevät keväällä kohti pohjoista sitä myöten, kun sammakot heräävät talvihorroksestaan, maaliskuulla Liettuassa, muutama viikko myöhemmin Latviassa ja Virossa ja nyt siis huhtikuun puolivälissä täällä eteläisessä Suomessa. Tosin en kyllä usko, että sammakot olisivat täällä vielä heränneet talvihorroksestaan, mutta kai sekin pian tapahtuu, eli heti kun rantavedet vapautuvat jäistä ja tulee lämmin päivä. Nyt on kyllä lämmintä, mutta rannoilla on vielä vahva jää, eikä sammakoille ole sulapaikkoja, mistä pulahtaa veteen kutemaan.

Viidestoista päivä (lauantai 14.4.2012)
Sataa. Sade alkoi jo myöhään eilisiltana, sitä jatkui koko yön ja se jatkuu siis yhä. Muuta iloa siitä ei ole kuin se, että nyt lumi sulaa nopeasti. Syötin lampaat, siivosin muutaman karsinan, ja siinä se tämä päivä sitten taitaa ollakin. Huomiseksi on sentään luvassa aurinkoinen päivä.

Kuudestoista päivä (sunnuntai 15.4.2012)
Sade lakkasi illalla, mutta vielä yön aikana tuli hiukan lunta. Aamu alkoi pilvisenä. Kurki piti aamuhuutoaan saaren pohjoispäässä. Se lopettaa joskus yhdeksän aikoihin, eikä siitä sen jälkeen kuulu mitään niin että välillä jo luulin, että se on tällä vain ohikulkumatkalla. Nähtävästi ei kuitenkaan ole, vaan on tullut tänne saareen jäädäkseen.
Uudelleen karitsoineesta emästään erotettu ja jo aikuiseksi kasvanut edellisen katraan karitsa oli yön aikana aitonut emonsa karsinaan. Niille tuli ruokinnan aikana heinistä riitaa ja ne koettivat työntää toisiaan pois. Ajattelin, että pois se on otettava ja palautettava takaisin omaan karsinaansa, mutta jätin sitten asian sikseen.
Eilen kokeilin käynnistyykö hydrokopteri, mutta muutaman lupaavan yrityksen jälkeen sen akku kävi heikoksi, ja lopetin enemmän yrittämisen siihen. Sitten kävin tutkimassa järven jäätä, jonka päällä oli vettä ja jonka pinta oli jo jonkin verran sohjoontunut. Ei tee mieli mennä sinne kastelemaan jalkojaan, vaikka joku mökkiläinen tuli vielä saareen jään yli mönkijällään, joka veti perässään vesikelkkaa. Minun laskujeni mukaan täällä saarella on tämän viikonlopun ajan kolmessa mökissä asukkaita. Kaksi niistä lähtee arvatenkin tänään pois, eivätkä palaa enää ennen kuin vappuna. Yksi heistä jää tänne kelirikon ajaksi, niin minulle on kerrottu. Kananmunia kertyy puoli rasiallista päivässä, siis seuraavien kahden viikon aikana kymmenkunta rasiallista. Mietin kävisinkö viemässä niitä mökkiläisille, mutta en mennyt, kun en tunne heitä. Ties vaikka oma rauha menisi.

Seitsemästoista päivä (maanantai 16.4.2012)
Yöllä oli vaihteeksi pakkasta ja aamulla hanget kivikovia ja lammikot ja sohjo järven selällä jäässä niin että oli helppoa hiihtää selän yli mantereelle. Matkustin bussilla kirkolle ja täydensin varastojani ostamalla kaksi litraa maitoa, leivän ja pullon koskenkorvaa. Maito ehti jo loppua, mikä ei varsinaisesti ongelma ole, sillä minulla on kuivamaitoa, mutta ei se ole sama asia. Näkkileipääkin minulla on, mutta ei se tuoreen leivän veroista ole. Kuukauden tarpeiksi olin varannut itselleni korillisen olutta, pakkauksen punaviiniä ja kaksi Koskenkorvaa, eli joka päivälle suurin piirtein yhden oluen, lasillisen punaviiniä ja Koskenkorva-ryypyn. Joinakin päivinä ei ole mennyt mitään, joinakin päivinä kaksi olutta tai kaksi lasia punaviiniä, ja jonakin iltana kolmekin viinaryyppyä, mutta keskimäärin varastojeni olisi pitänyt riittää, paitsi että yhtenä iltana Malinit tulivat kylään, ja silloin meni miltei koko pullo Koskenkorvaa, mihin en ollut varautunut. Nyt siis kuittasin sen illan hankkimalla uuden.
Iltapäivällä jään pinta oli jo taas pehmeähkö, mutta kantoi silti hyvin. Kun oli lämmintä ja aurinkoista, ryhdyin raivaamaan lammashakaa oksista ja risuista ja kasasin niistä parinkin juhannuskokon verran poltettavaa. Ilta meni taas uunia lämmittäessä, lukiessa ja Radio puhetta kuunnellessa.

Kahdeksastoista päivä (tiistai 17.4.2012)
Yöllä satoi lunta, mutta ei ollenkaan niin paljon kuin säätiedotus oli arvioinut että voisi sataa. Maa oli siellä täällä valkea lumesta, mutta monista paikoin lumi suli sitä mukaa kun se tavoitti maan pinnan.
Sain loppuun Radkeyn toisen kirjan Venäjän sosiaalivallankumouksellisista. Radkey on sitä mieltä, että sosiaalivallankumouksellisten puolueen johto tyri koko Venäjän kehityksen, eikä malta olla moittimatta heitä siitä kirjansa miltei joka sivulla, mikä kyllästytti. Oikeassa hän tavallaan tietysti on, sillä puolueen takana oli Venäjän kansan ylivoimainen enemmistö, mutta tukemalla Kerenskin sotapolitiikkaa puolue vieraannutti kannattajansa itsestään ja ajoi ne (sotilaat ja talonpojat) bolshevikkien syliin. Vaihtoehto olisi ollut se, että sosiaalivallankumoukselliset olisivat kuunnelleet kansan ääntä, ajaneet sodan välitöntä lopettamista ja maan kansallistamista, mitä sotilaat ja talonpojat halusivat, ja näin pitäneet heidät takanaan ja siten estäneet bolshevikkien pääsyn valtaan. Tähän heistä ei kuitenkaan ollut, sillä niin kuin Radkey toteaa, sosiaalivallankumoukselliset olivat sosialistinen puolue, mutta ei vallankumouksellinen, kun taas Venäjä ei ollut vuonna 1917 sosialistinen, mutta erittäin vallankumouksellinen. Sosiaalivallankumouksellisten johdolle tärkeämpää kuin heidän puolueohjelmassaan ajama maareformi oli pelko siitä, että Saksa voittaa sodan ja alistaa Venäjän, minkä johdosta he liittoutuivat perustuslaillisten demokraattien kanssa, tukivat näiden sotapolitiikkaa ja luopuivat ajamasta reformeja. Paitsi että se vei heiltä kannatuksen, se hajotti puolueen niin että kun perustuslaillinen konferenssi eli Venäjän ensimmäinen ja tähän asti ainoa yleisillä ja yhtäläisillä vaaleilla valittu parlamentti tammikuussa 1918 kokoontui, puolue ei saanut sen turvaksi yhtään ainoaa sotilasosastoa, jolloin Leninin ei ollut kovinkaan vaikeaa hajottaa sitä jo yhden kokouspäivän jälkeen. Siihen loppui demokratia Venäjällä, eikä se ole sinne palannut vieläkään. Kolmas ja viimeinen tänne varaamani kirja on venäläisen oikeustieteen professori Andrei Medushevskin kohtalaisen tuore (2005) kirja Venäjän maaoikeuskysymyksestä kautta aikojen. Sinä hän nimeää Venäjän nykyisen poliittisen järjestelmän bonapartismiksi. Suomessa ei tällaista termiä Venäjän nykyisestä poliittisesta järjestelmästä ole keksinyt tai rohjennut käyttää kukaan.
Pienempi niistä arkajalkalampaista on keksinyt työntää päänsä karsinan raosta läpi ylttääkseen paremmin heinien ääreen, eikä sitten aina osaa vetää päätään pois. Korjasin karsinan laudoitusta niin, ettei se pääsisi tätä tekemään, mutta tänä aamuna se oli taas pää lautojen välissä niin että nyt oli lyötävä ylimääräinen lauta tämän leveimmän rakosen eteen.
Kymmenen maissa alkoi taas sataa, mutta tällä kerralla räntää. Se tarkoittaa sitä, että ulos ei tee mieli mennä, vaikka muutoin tekisi. Lukeakaan ei voi määräänsä enempää, joten ensimmäistä kertaa aika käy pitkäksi. Tulee mieleen lapsuuden kesien sadepäivät, jolloin sitä vaan lojui sisällä ja marisi, kun ei ollut mitään tekemistä. Kaupunkilaisille säätila on jo jotakuinkin abstrakti asia paitsi jos luvassa on myrsky, paukkupakkaset tai joku muu äärimmäinen säätila. Sisälämpötilasta huolehtii taloyhtiö ja kaukolämpöjärjestelmä, bussipysäkillä on yleensä katos, eikä matkalla työhön tarvitse missään vaiheessa olla pitkiä aikoja ulkona. Maalla säätila sen sijaan säätelee kaikkea toimintaa. Jotkut ulkotyöt on toki tehtävä, satoi tai paistoi, mutta varsin monet tehdään sään mukaan ja sään salliessa. Heinätyöt edellyttävät poutapäivää, kylmällä säällä on lämmitettävä taloa ja vahdittava, etteivät putket jäädy, pilkkimies saa saalista, jos aurinko paistaa, mutta ei saa jos sää on pilvinen ja jäällä paljon lunta, sillä kalatkin liikkuvat sen mukaan, kuinka paljon ne saavat valoa. Nyt on siis räntäsää, eikä ulkona tee mieli tehdä mitään. Tuntuu ikävältä ja tekisi mieli olla jossakin muualla.
Jää on joka päivä erilaista. Vaimoni ajoi matkallaan Sysmään tämän kautta ja toi postini, kun olin hänelle valitellut, että lukemiseni saattaa loppua. Hiihtämällä olisi päässyt parhaiten jään yli, mutta arvelin, että jään sohjossa monot kastuisivat ja kun löysin naulasta talon isännän pilkkihaalarit, otin ne ja pitkävartiset saappaat ja menin kävellen. Jäällä oli viiden sentin paksuinen sohjo, jonka alla oli vielä vahva jää, mutta jossa saappaat muljahtelivat aika ajoin ikävästi. Siellä täällä jäässä oli pilkkimiesten avantoja, mutta päinvastoin kuin voisi luulla, niistä ei ollut jäälle tullut vettä. Sen sijaan jäälle sulaneesta lumesta muodostuneet lammikot olivat avantojen luona valuneet jään alle, joten jää oli avantojen luona kuivempaa kuin muualla. Kuivempaa se oli myös siellä, missä oli vanhoja mutta uudelleen jäätyneitä halkeamia, joita sitten kävellessäni seurailinkin aina kun niitä kohdalle sattui.
Sain kahden viikon Financial Timesit. Uutiset olen kuullut radiosta ja televisiosta, mutta on taas vaihteeksi kiinnostavaa lukea, mistä maailman tapahtumista Suomen uutisvälitys ei kerro. Sain myös yhden kirjan lisää luettavaa - niin, ja kaksi hillomunkkia. Taitaa mennä iltapäivä herkutteluksi.

Yhdeksästoista päivä (18.4.2012)
Eilen tuli räntää, tänään sataa lunta. On vähän masentavaa, kun jo ehti suunnitella sitä, mitä kaikkea sitten tekee, kun kevät on edennyt niin pitkälle että lumet ovat sulaneet ja ilma on lämmin ja aurinkoinen, ja sitten tulee tällaisia ilmoja, jotka siirtävät kaikki keväiset hankkeet tuonnemmaksi. Tietysti pitäisi ottaa jokainen päivä kerrallaan, mutta malttamaton kun on, käy näin. Tämä on senkin takia pirullista, että sääennusteissa povataan lämpeneviä ilmoja, ellei peräti helteisiä päiviä jonnekin viikon lopulle. Mikseivät ne voi tulla heti.
Muistan vanhastaan, että lähestulkoon joka vuosi Vapun jommalla kummalla puolella on noin viikon mittainen jakso, jolloin tuuli on suoraan etelästä, aurinko paistaa ja lämpötila kohoaa päivällä yli 20 asteen. Suoraan etelästä tarkoittaa Valko-Venäjää, Ukrainaa, Balkania, Istanbulia ja Egyptiä. Nämä ovat siis tuulia suoraan Saharasta tai Sudanin helteisiltä aavikoilta. Sellainen oli sää esimerkiksi huhtikuun 26. päivänä oliko se nyt vuonna 1979, kun Tshernobyl posahti. Tuuli oli silloin juuri sieltäpäin ja lämmintä oli. Olin yksin maalla ja kuuntelin lyhytaaltoradiosta kaiken maailman uutiset aiheesta, josta kukaan ei osannut sanoa riittävästi kunnes lopulta löysin venäjänkielisen kanavan, jolla tapahtumasta kertoivat erilaiset ydinfyysikot ja ydinenergiaekspertit niin perusteellisesti, ettei paremmasta väliä. Arvatkaapa mikä venäjänkielinen asema se oli?
Radio Tel Aviv.
Ei se mikään ihme ole. Tuskin missään muualla oli tuohon aikaan niin paljon Neuvostoliitosta lähteneitä ydinfyysikoita kuin Israelissa.  
Hätäpäissäni katkoin jo pitkiksi kasvaneet raparperit maahan. Vuosia myöhemmin minulle selvisi, että ihan turhaan. Auringon tuottaman säteilyn takia melanoomaan kuolee joka vuosi tuhansia ihmisiä, ydinvoimalaitosonnettomuuksissa ei ole kuollut kuin muutamia, eikä Tshernobylin säteily edes siellä, minne se laskeutui, ollut juuri suomalaista tavanomaista taustasäteilyä suurempaa.
Nyt siis saisi jo tulla se hellejakso, mutta tällä kertaa joka tapauksessa ilman Tshernobylia.

Kahdeskymmenes päivä (19.4.2012)
Eilinen oli aurinkoinen, kaunis ja lämmin päivä. Olin useamman tunnin laitumella keräämässä oksia ja risuja, enkä oleskellut sisällä sen vertaa, että olisin saanut edes yhtä riviä kirjoitetuksi. Kävin myös tervehtimässä naapuria, joka aikoo olla mökillään koko kelirikkoajan, ja jolle vein rasiallisen kananmunia. Käynnin aikana selvisi syykin hänen sinnikkääseen saaressa oloonsa. Mies on entinen kuorma-autonkuljettaja, joka puolisen vuosikymmentä sitten ryhtyi rakentamaan saaren itärannalle kesämökkiä. Se ei mikään mikä tahansa mökki olekaan, vaan kolmikerroksinen talo, jossa on asuinpinta-alaa neljättä sataa neliötä. Jossakin vaiheessa hän sai Valkealan kunnan kaavoitusviranomaisilta luvan tehdä mökistään omakotitalon, jonne hän aikanaan voi muuttaa asumaan pysyvästi. Talonsa, joka nyt on runkotöiltään valmis, hän on kokonaan rakentanut yksin, ilman aputyövoimaa, mikä on aikamoinen saavutus, kun jo yksin välikaton 12-metriset hirret ovat vähintäänkin 500 kilon painoisia. Nekin hän nosteli paikoilleen yksinään. Pieni pulma hänelle aiheutui siitä kun Valkeala liittyi osaksi Kouvolan kaupunkia, sillä Kouvolan kaupungin ympäristömääräysten mukaan sellaiseen paikkaan, johon ei ole ympärivuotista liikenneyhteyttä, ei saa rakentaa vesiklosettia. Hänelle tulee siten yli 300 neliön komea omakotitalo, jossa ei tule olemaan vesiklosettia. Asua hän siinä siis saa, mutta ei huuhdella paskojaan pois vedellä, ei vaikka hänellä olisi rinteessä kaikki mahdolliset määräykset täyttävä saostuskaivo. Mikään määräys ei sen sijaan estä häntä pitämästä bensiinikanisteria venettään varten järven rantalepikossa. Määräysten mieli on siten se, että paskavedet eivät saa valua järveen edes saostuskaivon kautta puhdistettuina, mutta bensiiniä saa valua järviveteen vaikka suoraan kanisterista, perämoottoreista tai moottorikelkoista puhumattakaan.
Näin kurjet. Ne olivat pellolla puolisen kilometriä talosta pohjoiseen. Niitä oli neljä.

Kahdeskymmenestoinen päivä (21.4.2012)
Kävin rannassa tutkimassa jäitä. Pinnassa oli muutaman senttimetrin paksuinen jää, joka ei mitään kestänyt, ja sen alla viitisentoista senttimetriä vettä. Sitten oli varsinainen jää, jonka paksuutta en lähtenyt kokeilemaan. Sen lisäksi aamu oli sumuinen, ja näkyvyyttä ehkä 400 metriä. Jäälle ei ole enää menemistä.
Löysin vähän bensiiniä moottorisahaan, kävin katkomassa leppiä laitumen reunasta, keräsin risuja ja potkin hajalle maamyyrän tekemiä multakasoja. Sen urakan päälle olut maistui.
Huomiseksi on luvassa toistakymmentä astetta lämmintä. Lämmintä on nytkin - yhdeksän astetta, vaikka taivas on pilvessä.
Saaren lounaiskulmalta kuuluu moottorisahan ääni. Ehkä täällä on siten vielä joku muukin.

Kahdeskymmenesneljäs päivä (maanantai 23.4.2012)
Tulihan se sitten vihdoin, tämä kevät. Eilen oli taivaallinen ilma eli taivas kirkas, aurinko paistoi ja lämmintä oli. Säätiedotuksessa sanottiin, että Turussa mitattiin lämpöennätykseksi 17 astetta, mutta täällä oli lämpömittarin mukaan 18 astetta, ellei sitten ole niin, että kuistin lämpömittari näyttää jatkuvasti parisen astetta todellisuutta korkeampia arvoja, niin kuin vähän epäilen. Joka tapauksessa lämmintä oli.
Kirjoittaminen on pimeyden työtä. Hyvällä ilmalla ei nimittäin viitsi istua sisällä kirjoittamassa. Minä olin ulkona koko päivän, enkä kirjoittanut riviäkään. Lampaatkin laskin ulos. Ne ovat todellisia konservatiiveja, eivätkä halua elinolosuhteisiinsa mitään muutoksia joka ulottuu turvanmittaa etäämmälle. Karsinoiden ja ovien avaaminen sai niissä aikaan suurta hämmennystä, joka ilmeni jatkuvana määkimisenä. Kun osa lampaista lopulta lähti ulos – kun minä niitä siihen vähän pakotin – ja osa jäi sisään, määkinä sen kuin paheni, sillä nähtävästi pahinta, mitä lampaalle voi tapahtua on lauman hajoaminen, tai omasta porukasta eksymisen pelko. No, lopulta sain ne ulos ja navetan alakerran tilan eteen, josta sitä kanat saman tien karkasivat ulos. Ne olivat lampaita paljon onnellisempia vapaudestaan, tepastelivat pihalla nokkimassa koko päivän, eivätkä menneet yöpuulle edes yöksi, vaan vetäytyivät sahanpurun sekaan vaunuvajaan.
Kun olin aikana seurannut tätä suurta näytelmää, hain navetasta puutarhatuolit ja tein oloni mukavaksi pihanurmikolla. Söin purkkipapuja tomaattikastikkeesta, join punaviiniä ja luin, kunnes torkahdin. Niin minulle nykyisin aina käy, kun juon punaviiniä. Se on muuten käymässä vähiin.

 

Tämän päivän aamu oli yhtä kaunis kuin eilinen. Join aamukahvia ja mietin, miten saan kaura- ja jauhovellin syötettyä lampaille, ja totesin, ettei se onnistu, ellen saa niitä takaisin karsinoihinsa, sillä jos vien vellin niille ulos, niin ahneimmat syövät kaiken ja halkaisevat itsensä, kun taas aremmat jäävät kokonaan ilman. Niin minun oli houkuteltava ne takaisin sisälle. Se ei vaikeata ollutkaan, mutta vaikeampaa oli saada ne erotelluksi omiksi ryhmikseen. En nimittäin kyennyt millään muistamaan mikä karitsa oli minkäkin emän, niin että jos lampaat eivät sitä olisi itse tienneet, erottelusta ei olisi tullut mitään. Mutta kyllä ne tiesivät, vaikka vähän aikaa se otti. Niin kauan kun karitsat määkivät onnettomina, saattoi päätellä etteivät ne olleet oman emänsä seurassa ja ne oli laskettava uudelleen vapaiksi etsimään omaa emäänsä. Kaksi pienintä kolmeviikkoista karitsaa tuottivat suurimman ongelman, sillä koetin laittaa ne yhden samanvärisen emän kanssa samaan karsinaan, mutta tämä emä töni niitä sivuun. Vasta siitä osasin ryhtyä epäilemään, että emä ei ollutkaan samanvärinen kuin karitsansa, ja niin se oikea emä sitten löytyi viereisestä hevosenpilttuusta. Sitten saattoi jo aloittaa tarjoilun, joka otettiin vastaan moniäänisin riemuhuudoin.
Sillä välin taivas meni pilveen ja pian totesin, että ulkona istuminen ei ollut yhtä mukavaa kuin edellisenä päivänä, ja oli tultava sisään. Kirjoituskoneeni löysi tällä tavoin taas isäntänsä. Säätilojen ja vuodenaikojen vaihtelulle altista se on tämäkin homma.

Kahdeskymmenesviides päivä (24.4.2012)
Eilen illalla alkoi sataa tihuttaa, ja sadetta taisi jatkua koko yön. Aamulla ei enää satanut, mutta maisema oli sumun peitossa, eikä edes lähipellolla huutavia kurkia voinut sumun seasta nähdä. Äänimaiseman ovat vallanneet rastaat ja peipot niin ettei tiaisten ääniä tahdo seasta enää kuulla. Pari heinäsorsaa lensi talon yli, hellepäivänä näin sitruunaperhosen, talojen seinustoilla ovat jo viikon ajan lumikellot kukkineet, ja niityt alkavat vihertää. Venäläinen oikeusoppinut Medushevski käy kirjassaan läpi Venäjän poliittista järjestelmää ja kuvaa sitä venäläisen perinteen mukaisesti Ranskan vallankumouksen termein. Demokratian sijasta Venäjällä vallitseva järjestelmä on hänen terminologiassaan bonapartismia, jonka tyypillisin piirre on byrokratian ylivalta parlamentin yli. Miksiköhän ranskalaiset nimittävät omaa järjestelmäänsä? Ei ranskalaiseen demokratiaan ainakaan se näytä kuuluvan se, että parlamentti voisi erottaa hallituksen, joka on presidentin nimittämä.

Kahdeskymmeneskuudes päivä (keskiviikko 25.4.2012)
Nousin ylös viideltä niin kuin aurinkokin. Ulkona oli niin sakea sumu että hyvä jos näki sata metriä eteensä. Join kahvit, ruokin lampaat, join toiset kahvit ja totesin, että tällä menolla kahvivarastoni ehtyvät pian, vaikka ei se ongelma ole, sillä on täällä talon kahvia. Maito loppuu myös, mutta siihenkin olin varautunut, sillä minulla on kuivamaitoa. Punaviini loppui jo maanantaina, mutta olutta on ja Koskenkorvaa. Ruokaa ostin tullessani 260 eurolla, alkoholia 120 eurolla, tupakkaa 128 eurolla. Tupakat näyttävät riittävän. Muita menoja minulla ei täällä ole. Jos ruoan arvonlisävero on kahdeksan prosenttia, alkoholin 70 prosenttia ja tupakan 80 prosenttia, näistä juoksevista menoistani pelkästään arvonlisäveron osuus on siis 41 prosenttia. Lapsuudenystävälläni Karpalla, jonka eläke on suurin piirtein 700 euroa, ja joka menee valtaosin tupakkaan ja alkoholiin, veroaste on arvioni mukaan Suomen korkein eli noin 70 prosenttia. Kovin kalliiksi hän ei siten valtiolle tule, vaikka kohtalaisen alkoholisoitunut ja huonokuntoinen onkin. Kun kansaneläkettä pari vuotta sitten korotettiin, yksi tamperelainen kommunistituttavani totesi, ettei se maksanut valtiolle käytännöllisesti katsoen mitään, sillä miltei samalla määrällä, jolla kansaneläkkeitä korotettiin, sosiaaliavustusten maksatukset pienenivät. Tällaista on suomalainen sosiaalipolitiikka.
Nyt on kello kahdeksan aamulla, eikä sumu ole vieläkään hälvennyt. Säätiedotuksen mukaan päivästä pitäisi tosin tulla lämmin ja aurinkoinen. Odotan sitä.

 

Eikä tarvinnut odottaa kauaa. Päivästä tuli aurinkoinen ja lämmin, joten olin ulkona koko päivän ja tämän kirjoittaminen jäi seuraavaan päivään. Kasasin risuja parilta laitumelta, kaadoin kuivuneita puita, teroitin moottorisahan terää peräti kahdesti sillä se on taitoa vaativa laji, enkä onnistunut ensimmäisellä kerralla, söin, kävin sohvalle lepäämään ja torkahdin. Taas herättyäni syötin lampaat ja kävin rannassa. Jäät olivat tummuneet, mikä tarkoittaa sitä, että kohvajää oli vetistä eli vesi huuhtelee alla olevaa teräsjäätä nyt kahta puolta. Hain aitasta kaksi katiskaa ja etsin sopivaa paikkaa, mihin laskea ne. Rannasta jää oli muutamin paikoin sulanut, mutta vain sellaisista kohdista, joissa oli matalaa, eikä katiskaa voinut sellaiseen paikkaan laittaa. Pyrin lahden pohjukkaan ojan suulle, jossa sulaa vettä oli pitemmälti, mikä ei helppoa ollutkaan, kun rannassa pusikot olivat miltei läpitunkemattoman tiheitä, mutta turhaan, sillä ojansuussa oli kaksi joutsenta pesintäpuuhissa, enkä raaskinut häätää niitä pois näin lempeistä hankkeista. Lopulta sain työnnetyksi katiskat laiturin alle, jossa jäätä ei ollut ja vesi oli tarpeeksi syvää.

Lintuja on tullut lisää, esimerkiksi taivaanvuohi. Heinäsorsat ovat rantaheinikoissa pesimäpuuhissa. Kurki lensi ylitseni, kun olin laitumella keräämässä risuja, ja tarkasti tekemiseni. Minä puolestani ihailin sen arvokasta, tyyntä ja äänetöntä lentoa. Myöhemmin kurkien huuto kuului saaren eteläpäästä, kun ne tähän asti olivat huudelleet saaren pohjoispäässä – sikäli kuin ne nyt ovat samoja kurkia, eikä joku uusi kurkiporukka.
Illansuussa istuin puutarhatuolissa pihamaalla ja tein narua. Lampaita varten täällä on heinäpaaleja, jotka on sidottu kiinni kahdella muovinarulla. Lampaat syövät kuukaudessa heinää satakunta paalia, joista jää tähteeksi kaksisataa puolentoista metristä narunpätkää. Ne voisi panna roskiin ja kuljettaa saarelta pois ja toimittaa kaatopaikalle, mutta niin ei ole täällä koskaan tehty, vaan kaikki mikä on tähteeksi jäänyt on koetettu käyttää hyödyksi, narunpätkätkin, jotka on sidottu toisiinsa aidannaruksi. Sitä siis ryhdyin tekemään minäkin. Leikkasin naruista pois vanhat solmut, sidoin ne toisiinsa ja käärin vyyhdiksi. Näin parissa tunnissa puutarhatuolissa istuen sain aikaan toista sataa metriä aidannarua.
Taloudellisesti tällaisessa työssä tuskin on mitään järkeä, sillä narutehtaalla tällaista muovinarua kone työntää tuutistaan arvatenkin tuhat meriä minuutissa, käsin koskematta ja minimaalisin raaka-ainekustannuksin. Kaupassa tällainen naru maksaa muutaman euron sadalta metriltä. Mutta jos aikaa on, se on johonkin käytettävä, ja siis mieluummin narunkerimiseen kuin jätteiden poiskuljettamiseen. Näin toimii siis yhtäällä suomalainen talonpoika, ja toisaalla Mumbain slummien pikkupojat, edellinen säästäväisyyttään, jälkimmäiset sen takia, että kaksi euroakin päivässä on heille suuri raha, ja molemmat vihaavat vihreitä, joiden ideologian mukaista tällainen toiminta on.
Kaiken kaikkiaan päivä oli niin mukava ja kaunis, että vein illalla lampaille yhden ylimääräisen heinäannoksen, vaikkakin huonompia, karkeampia ja kuivempia heiniä. Kanat eivät suostu palaamaan koppiinsa navetan alakertaan, ja jos vien ne sinne, ne tulevat heti takaisin. Näin ne yöpyvät vaunuvajan sahanpuruissa, enkä tiedä mihin ne munivat, jos munivat ollenkaan, kunhan tepastelevat pihalla.

Kahdeskymmenesseitsemäs päivä (26.4.2012)
Puoli viideltä aamu sarasti ja koillisen taivaanranta punersi. Pian oli koko taivaan peittänyt ohut pilviharso vaaleanpunainen. Tätä väriloistoa kesti kuitenkin vain tovin, sillä seitsemältä taivas oli taas pilvinen ja harmaa. Vesikuurojakin on tälle päivälle luvassa, vaikka iltapäivällä ehkä vähän aurinkoakin.

Kahdeskymmenesyhdeksäs päivä (lauantai 28.4.2012)
Pari päivää ilmat ovat taas olleet taas sen verran hienoja, etten ole sisällä pysynyt. Olen kasaillut risuja, katkonut puita, kärrännyt niitä liiterin luokse, korjaillut aitoja, potkinut hajalle myyränkasoja ja kaiken tämän mistään niistä suurempia murheita ottamatta. Tänä aamuna tein saunan eteen uuden rapun, johon meni viisi laudanpätkää ja kuusi naulaa. Talon tienoo on täynnä ääniä. Kukot kiekuvat, kanat kaakattavat, lampaat määkivät, lokit kirkuvat, kurjet huutavat, kyyhkyset kujertavat ja rastaat räkättävät. Käytän lampaita pesue kerrallaan ulkona jaloittelemassa, jotkut niistä tekevät sen mielellään, toiset kovin arasti. Alanavetan kanaparvea en saa sisään enää ollenkaan, mutta munimassa ne näyttävät siellä kuitenkin käyvän, vaikka muutoin pysyttelevätkin ulkona. Rannassa olen käynyt joka päivä katsomassa, miten jään väri muuttuu. Nyt ovat rannat sulia jo miltei joka puolella, ja jään reuna puikoilla. Punavalkamassa on paksu jää, joka rusahtelee askelten alla, niin, että pitkälle ei tee mieli mennä. Järven selän jää on jo miltei mustaa. Enää ei puutu kuin tuulinen päivä ja sitten se on menoa.

Kolmaskymmenes päivä (sunnuntai 29.4.2012)
Maito loppui keskiviikkona. Kahvin voin juoda mustana tai kuivamaidon kanssa, mutta kaurapuuron syönti loppui siihen. Pehmeä leipä loppui niinikään keskiviikkona. Näkkileipää minulla on, mutta siihen ei aamiaisella innostu. Koskenkorvaa on jäljellä pikku tippa ja olutta riittävästi. Tupakka on neljä askia, joten sekin riittää.

Mitä minä huolin, veitikka nuori. Aurinko paistaa.

Kolmaskymmenesensimmäinen ja viimeinen päivä (vappuaatto 30.4.2012)
Malinit tulivat eilen saarelle Vapun viettoon. Ennen kuin he pääsivät mökilleen saaren eteläkärkeen, istuimme jo kahvilla talon pihamaalla. Kulhelm ajoi autollaan saaren pohjoiskärkeen tutkimaan jäätilannetta ja liittyi palattuaan hänkin seuraan. Tuhosimme Koskenkorvavarastoni, joissa ei enää muuta ollutkaan kuin pullonpohjallinen. Illaksi Malinit kutsuivat käymään mökilleen. Menimme kuudeksi ja ennen kuin palasin ehti jo Vappuaatto alkaa. Sinä aikana opin yhtä ja toista saarelaisten elämästä ja yrittäjän ajattelumaailmasta, sillä sen olen havainnut, että näillä seuduin käytännöllisesti katsoen kaikki ovat yrittäjiä, oman onnensa seppiä, elleivät sitten ole jo eläkeläisiä. Tietysti se oli maaseudulla niin ennenkin, jolloin lähestulkoon kaikki olivat maanviljelijöitä, mutta se oli perinteinen elämäntapa, joka nyt on kokonaan kadonnut. Tämän päivän yrittäjät ovat jotakin muuta silloinkin kun heillä on jonkin sortin maanviljelystä tai karjanhoitoa: villisikoja, lampaita, tilateurastamo, sahalaitos, kaivuriurakointia, teiden aurausta, mökkivuokrausta ja ties mitä. Malinilla on Kuusankoskella keilarata, jota hän hoitaa kuusi päivää viikossa, mutta jonka hän panee kesäksi kiinni ja on sitten täällä saarella kolme kuukautta yhteen menoon. He ovat kaikki mestareita ostamaan kaiken tarvitsemansa mahdollisimman halvalla ja käyttävät siihen nettiä. Valtiovallasta he tietävät vain sen, että se estää heitä tekemästä kaikenlaista, asettaa heidän elämälleen rajoituksia ja kinuaa heiltä koko ajan yhä suurempia veroja, joita he kaikin keinoin koettavat välttää, minkä hyvin ymmärrän.
Yö oli jo pitkällä ennen kuin sain kotiin palattuani kuumennettua veden lampaiden kauravellin turvottamista varten.

Aamulla lampaat saivat vellinsä ja heinänsä, minkä jälkeen pakkasin tavarani, lakaisin lattian ja tuuletin tuvan. Malinit tulivat kun olin juuri aamukahviani juomassa. Menimme rantaan, pakkasimme tavarani hydrokopteriin, Malin käynnisti sen ja ruhtinaallisen metelin saattelemana lähdimme ylittämään mustaksi muuttunutta haurasta jäätä. Kolmanneksen matkasta hydrokopteri liiti jään päällä, kaksi kolmannesta matkaa se mursi jäätä, vajosi, nousi, kääntyili ja nytkähteli taas jään päälle ja kiihdytti vauhtiaan. En ole tätä ennen yksityisellä jäänmurtajalla matkustanutkaan. Isäntäväkeni ja vaimoni olivat rannalla vastassa, isäntäväki pakkautui hydrokopteriin ja matkasi kotiinsa saareen, minä pakkasin tavarani autoon ja lähdin vaimoni kanssa kohti kaupunkia ja kohti vappuhulinoita, joita ilman voisin aivan hyvin elää.

2 kommenttia:

  1. Kiitos mielenkiintoisesta tekstistä! Isäni oli Kinansaaren Pulsia; ei tosin itse enää asunut siellä, vaan Kuismassa.

    VastaaPoista
  2. Hauskasti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu päiväkirja! Poikani etsi "juuriaan" netistä ja löysikin omansa, jotka johtivat Kinansaaren Roittoihin. Itse puolestani olen taas Saarenpään sukuhaarasta, joten tarinasta löytyi monta tuttua ja mielenkiintoista kohtaa.

    VastaaPoista